Miksi elämän kurjuudella pitäisi kilpailla?

Eihän kukaan oikeasti halua oman elämän olevan kurjempaa kuin toisella, oikeastaan päin vastoin! Pysähdyin pohtimaan tätä huomiota jonka tein viikonloppuna uutisia selatessani. Siellä Eevi Teittinen oli avautunut raskaasta vauva-arjestaan ja siitä, miten se on vaikuttanut parisuhteeseen.

Olen seurannut Eeviä paljon ja aina ajatellut hänestä myönteisesti, ihaillutkin, mutta joku pirulainen huusi sisältäni kuitenkin ”Hah! Eivät noi tiedä vielä raskaasta arjesta mitään!”. ”Kyllähän meillä on ollut sata kertaa raskaampaa ja on kolme lastakin, yksi erityinenkin. Mitä nämä yhdet jo valittaa ensimmäisen kohdalla..”

Tunnistatko joskus reagoivasi samalla tavalla?

Kyseessä ei tarvitse olla edes minkään julkkiksen, joka avautuu elämän haasteistaan, vaan se voi olla myös tuttu tai ystävä. Silti me vertaamme kuulemaamme tarinaa ensimmäisenä itseemme, ja tuomme esiin omat kärsimyksemme. Joskus olen kuullut jonkun ääneenkin jopa sanovan, ettei teillä vielä mitään vaikeaa ole ollut! Mutta kuka sitä on sanomaan, miten vaikeaa jollain toisella on?

Miksi minulla muka pitäisi olla vaikeampaa kuin jollain toisella?

Niin, sitä jäin pohtimaan. Yleensä me suomalaiset ehkä enimmäkseen koemme vain sisällämme salassa vahingoniloa, jos jollain toisella on vaikeampaa kuin itsellä, ja kun joku on mokannut elämässään. Senkö lisäksi itsellä pitäisi olla kuitenkin myös vaikeampaa kuin toisilla?! Aika hassua.

Hetken tutkailtuani noita eilisiä tuntemuksiani päädyin siihen ajatukseen, että se on varmaan aika luonnollista verrata toisen kokemuksia omiinsa, jos itseltä löytyy jotain saman kailtaista omasta historiastaan, varsinkin jos se on ollut jollain tavoin isompi koettelemus. Ja tietysti sitä itse kuvittelee, että oma kokemus on ollut raskaampi. Tällöin voi tuntua siltä, että toinen avautuu aiheettomasti pikku asioista.

Ehkäpä omat kokemukset pitäisi kuitenkin osata siirtää useimmiten sivuun, jos joku avoimesti etsii tukea ja jakaa vaikeutensa toisen kanssa. Kunpa aina muistaisin tsempata tässä. Parasta tukea omiin murheisiini olen itsekin kokenut saavani niiltä ihmisiltä, jotka eivät ole nostaneet ihan heti samaan keskusteluun omia murheitaan. Niiden paikka on eri keskustelussa yleensä.

Tätä pohdittuani uskon että Eevilläkin on ollut oikeasti vaikeaa. Ja sikäli en ole kokenut samaa kuin hän, koska meillä ei ole yksikään lapsista syntynyt keskosena. Mutta helppohan se on aina olettaa tietävänsä mitä toinen käy läpi. 🙂

Lue myös

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

.