Olen oivaltanut olevani ehkä erityisherkkä ihminen, jolle on kasvanut aikuisena kova kuori päälle. En ole koskaan aiemmin tätä niin tosissani pohtinut, mutta näin se taitaa olla. Jo lapsena esikoulussa muistan kokeneeni olevani jotenkin erilainen kuin muut, ja tämä tunne vahvistui hyvin paljon ensimmäisellä luokalla koulussa.
Kun muut tytöt ja pojat juoksivat suuren koulun pihaa ympäri (kävin ykkösluokan Helsingissä) niin minä en pystynyt. Minulta ei vaan lähtenyt spontaanisti samanlainen hauskuus ja hulluttelu irti. Minun oli mukavampi olla yksin tai pienessä porukassa. Jännitin kovasti kaikkea keskustelua ja tutustumista koulussa. Pohdin pääni sisällä ehkäpä liian suuria asioita ekaluokkalaiseksi. Itkin monen moisista asioista kovin herkästi.
Lapsuus ja herkkä mieleni
Muistan viettäneeni ensimmäisellä luokalla hyvin monia välitunteja yksin tai erään tytön kanssa, joka oli ehkäpä vähän samanlainen kuin minä, mutta hänkään ei aina jäänyt seuraani koska osasi myös hullutella ja kaveriporukat veivät välillä voiton. Toisinaan opettajamme tuli seurakseni koska näki minun olevan yksin. Minulla oli silti kavereita ja sain kutsuja heidän syntymäpäivilleenkin, mutta yksinäisyys on silti jäänyt mieleen. Turvan eskarin ja ekaluokan ajalle toivat kaksi ikäistäni tyttöä, jotka asuivat lastenkodissa samaan aikaan, olimme kuin kolme siskosta.
Tokalla luokalla muutin sijaiskotiin maalle ja pääsin veljeni kanssa hyvin pieneen maalaiskouluun. Tämä helpotti oloani, ja pienessä joukossa olikin helpompi olla oma itsensä kavereiden kanssa. Ehkä siltikin sama tunne jollain tavalla erilaisuudesta jatkui. Olin myös jo ensimmäiseltä luokalta lähtien hyvin herkkä purskahtamaan itkuun, jos vaikka vastasin väärin opettajan kysymykseen. Pikkuveljeni oli vielä herkempi itkijä ihan pienistäkin asioista, ja luulen sen myös liittyvän tähän herkkyyteen. Hänestä onkin tullut elämän aikana herkkä taiteilija.
Olin lapsena jo aikamoinen jankuttaja joissakin asioissa. Varmistin tiettyjä juttuja aikuisilta usein, vaikka minulle oli luvattu ja selvästi sanottu että näin tullaan tekemään. Tämä on tainnut jatkua aikuisuuteen siinä, että suunnittelen kovasti kaikkea tulevaa aina pikkutarkasti. Onneksi osaan elää sen kanssa, että harvoin suunnitelmat toteutuvat ihan niin kuin ajattelin.
Minulla on takana tosiaan monivaiheinen varhaislapsuus, jossa elin veljeni kanssa joitakin vuosia myös lasten kodissa äitimme kuoltua, noin viidestä kahdeksan vuotiaaksi. Lapsena tuli nähtyä ennen lastenkotielämää alkoholismin varjopuolia, varmasti perheväkivaltaakin. Silti päällimmäiset muistot ajasta ennen kouluikää ovat hyviä ja lämpimiä. En siis halua enkä voi laittaa vain lapsuuden mahdollisten traumojen piikkiin oman mieleni kehitystä.
Erityisherkkä puoleni aikuisempana – vai sittenkin introvertti?
Tämä herkempi puoleni on selvästi jatkanut kehitystään ja olemassa oloaan läpi elämäni. Osittain kaikki menee introvertin mielen piikkiin myös. Yläasteella koin olevani hieman ulkopuolinen monissa keskusteluissa kavereiden kanssa. Mieleni ei ollut oikein kiinnostunut ehkä keskustelujen teemoista, enkä tuntenut osaavani reagoida kuten muut tiettyihin asioihin. Minulla ei ollut niin hauskaa kuin olisi ehkä pitänyt. Eikä kyse ole siitä, ettenkö osaisi tulkita tunteita ja huumoria sekä mukautua niihin, vaan mielessäni on aina pyörinyt erilaiset asiat, ehkä vähän liian syvälliset asiat.
Hakeuduinkin yläasteella ystävystymään paremmin useampien uusien tyttöjen kanssa luokaltani ja esimerkiksi rippikoulun aikana sain lisää uusia tuttavuuksia. Parhaat ystävät olivat kuitenkin aika vähissä. En koskaan uskaltanut kunnolla viitata peruskoulussa ihan ykkösluokalta lähtien, vaikka siellä meillä oli maailman paras ja tsemppaavin opettaja. Tämä jatkui ihan lukioon saakka, vaikka olisin tiennyt oikein niin paljon vastauksia.
Perusarjessa pidän rauhasta ympärillä, ja että voin olla perheeni ympäröimä ja keskittyä heihin sekä itseeni. Minulla ei ole kaipuuta käydä ulkona, riekkua jossakin vaikka tokihan kunnon irtiotoille toisinaan on sijaa. Olen huomannut samoja piirteitä lapsissani, kuin mitä itselläni on. Yksi heistä on selvästi introvertti ja erityisherkkä, toinen taas herkän lisäksi hieman add:n tyyppinen eli omaan maailmaan vetäytyjä, jolla voi olla haasteita keskittyä olennaiseen. Kolmas pienin ja erityislapsemme on vielä mysteeri. Herkkä hän ainakin on. 🙂
Erityisherkkyys ja tunteet
Olen hyvin herkkä reagoimaan tunteellisesti, olipa kyseessä sitten faktaa tai fiktiota. Jokin uutinen tai elokuva saa minut helposti vollottamaan. Samoin, jos näen toisen ihmisen herkistyvän. Jos kuulen toisen ihmisen vaikeuksista, mieleni jää siihen kiinni pyörittämään asiaa pitkiksi ajoiksi, ja haluaisin auttaa ja keksiä ratkaisun. Maailman tapahtumat tällä hetkellä ovat erityistä herkkua mielelleni, mutta kovin rasittavia. Pääni pyrkii koko ajan sammuttamaan sodan ja kaikki maailman ongelmat – mutta eihän se onnistu yksin yhden ihmisen päässä.
Toisinaan jos suunnitelmissa tai tiedossa onkin jotain suurempaa tapahtumaa, juhlaa tai tilaisuutta jossa tulen tapaamaan paljon ihmisiä yksin tai perheeni kanssa, odotan ajankohtaa ensin innolla, mutta sitten iskeekin aina stressi ja jännitys. Silloin tuntuu vahvasti, että haluaisin vain perua kaiken ja mieluummin olla vain kotona, koska tiedossa on väsymistä, niin fyysisesti kuin muutenkin. Useimmiten etukäteen stressaaminen on onneksi ollut turhaa ja ihmisten kohtaaminen vain mukavaa vaihtelua, joista saa voimaa!
Erityisherkkyys ja introverttius työssä
Sen jälkeen kun muutin pois kotoa vajaa 20-vuotiaana, herkkyyteni ja introverttius on selvästi näkynyt työpaikkavalinnoissani ja siinä, miten elän elämääni. En kaipaa työssä muita ihmisiä ympärilleni, tosin olen sitäkin työarkea elänyt nuorempana eikä siinä sinällään mitään vikaa ollut. Nautin itsenäisestä työstä yli kaiken, ja kaiken maailman palaverit kuluttavat mieltäni hyvin paljon.
Tiedän että vuorovaikutus on tärkeää eikä ilman sitä tule mitään, jos töitä tehdään tiimeissä ja muussa kuin yksinyrittäjän työssä, mutta minulta se vaatii todella työtä, että hoidan kaiken työni ”sosiaalisen” puolen. Pidän siitä, että saan olla yksin ajatusteni kanssa ja keskittyä niihin. Pystyn hyvään yhteistyöhön muiden kanssa, mutta karsastan ajatusta tehdä töitä ihmisten keskellä, varsinkin tietotyötä joka vaatii keskittymistä. Voisin oikein hyvin olla siltikin töissä vaikka asiakaspalvelijana jossakin, olipa se sitten kaupan kassa tai mikä vaan.
Olen ollut hyvin kauan myös kovin herkkä reagoimaan negatiivisiin palautteisiin ja tilanteisiin. Nuorempana stressasin hyvin paljon, jos työssä tai muuten olin kohdannut jotakin kritiikkiä tai ärtyneitä tilanteita. Toisinaan ne valvottivat öisinkin ja saivat minut ihan aikuisenakin itkemään, vaikka kovin isoista asioista ei ollut kyse. Tähän on onneksi eletty elämä eli aika auttanut, ja olen oppinut reagoimaan lievemmin, jos mitenkään esimerkiksi kritiikkiin. Pienet asiat eivät enää hetkauta, ja siihen on vaikuttanut osin tietenkin kaikki elämänoppi mitä vaikkapa erityisarkemme on antanut.
”Elämä ei ole niin vakavaa ja elämä kyllä kantaa.”
Onko tämä erityisherkkyyttä vai pelkästään introvertin mieli? Ehkäpä molempia sekaisin?
4 ajatuksia aiheesta “Olenkohan erityisherkkä?”
Samaa olen itse miettinyt ja olen päätynyt siihen tulokseen, että lapsuuteni teki minusta myös osittain erityisherkän. Olen varmasti siis ollut aina, mutta lapsuuden tapahtumat ovat saaneet minut aistimaan muiden tunteet herkemmin ja reagoin meluun ja ihmis paljouteen, niin että uuvun täysin.
Olen yrttänyt opetella elämään sen kanssa ja onneksi tässä iässä saa jo tehdä mitä haluaa 😁.
Jos ihmisten sekaan menen, osaan asian jo käsitellä ja palautua hiljentymällä yksin.
Hienoa, että olet myös oppinut tutkimaan omia tuntemuksia ja ymmärtämään niitä. Se on voimavara, jota kannattaa kehittää!